Mihin kirjoittaa?

Enää ei tarvitse kirjoittaa pöytälaatikkoon, sillä internet tarjoaa alustoja kirjoituksille. Tässä muutamia poimintoja. 

Blogit, ovatko ne kuolemassa?

Blogit eivät ehkä ole enää niin kiinnostavia, kun mielenkiintoa vievät TikTokin ja Instagramin lyhytvideot. Asiatekstien lisäksi blogissa voi toki julkaista myös vaikka novelleja tai runoja. Rinnalle on hyvä perustaa jokin some-kanava ellei halua luottaa vain siihen, että joku löytää blogisi hakukoneen avulla - yleensä ei löydä. 

Minuuttinovellit

Minuuttinovellit on verkkosivusto, jonne kuka tahansa voi perustaa oman tunnuksen. Nimensä perusteella sinne lisätyt novellit ovat lyhyitä. Minuttinovellit jakaa somejulkaisuna (Facebook, Instagram) käyttäjiensä kirjoituksia. Sivuilta voi myös arpoa mysteerinovellin. 

Wattpad, voiko sillä todella menestyä?

Suomessa tuskin menestyy Wattpad-ilmiönä. Ellei sitten jotenkin somen kautta löydä omaa markkinarakoa. Wattpadista löydän harvoin luettavaa, mutta ilahdun, kun joku jaksaa tykätä kirjoituksistani.

Ulkomaisista ilmiöistä esimerkkinä Estelle Maskamen Did I Mention I Love You? -trilogia sai alkunsa Wattpadissa.

Kodin Kuvalehdessä oli muutama vuosi juttu suomalaisesta Wattpad-kirjoittajasta. Wattpadista löytyy kyllä korkeatasoista tekstiä, mutta ainakin ilmaisversio tarjoaa itselleni paljon sellaista luettavaa, joka ei kiinnosta. 

Teos, joka muutti minua - Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (2001)

Teos, joka muutti minua

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (2001)

Ranskankielinen alkuteos julkaistu vuonna 1999.

 

 

Opiskelun tauottua hetkeksi minulla oli työn ohella vihdoin aikaa lukea niitä kirjoja, joita halusin lukea. Luin siihen mennessä ilmestyneet Harry Potter -romaanit sekä vihreäkantisen Nöyrin palvelijanne -romaanin. Sen ranskankielinen nimi Stupeur et tremblements tarkoittaa hämmennystä ja värinää. Kirjan Amélie kohtaa japanilaisen yrityskulttuurin ja törmää muun muassa kulttuurieroihin Belgia ja Japani -akselilla. Amélien urakehitys on käänteinen yhden virheen vuoksi. Oman työurani alkupään tehtävät eivät olleet kovin hohdokkaita. Erityinen inhokkini oli sinappipurkkien täyttäminen isosta purkista pienempään. Tunsin yhteenkuuluvuutta Amélien kanssa.

Amélie alkaa kehitellä itselleen tehtäviä. Postinjakaminen osoittautuu huonoksi valinnaksi, sillä se tehtävä kuuluu jollekulle muulle. Sen sijaan hän alkaa laittaa paperikalentereita ajan tasalle. Kirjassa kuvataan 1990-luvun alkua. Joitakin työtehtäviä Amélielle sentään vielä uskotaan, kuten valokopiointi, mutta hän ei saa käyttää siinä syöttölevyä. Amélie ottaa nöyrästi uudet työtehtävänsä vastaan, mutta ajatuksissaan kapinoi järjettömyyttä vastaan. Jo kirjan etusivulta jutun juuri käy selville: japanilainen yrityskulttuuri on hierarkkinen. Käskytysketju huipulta pohjalle on Herra Haneda – Herra Omochi – Herra Saito – neiti Mori – Amélie.

Olen viettänyt pitempiä aikoja ulkomailla kolmesti. Ranskassa olin opiskelijavaihdossa. Amélie Nothombin kotimaassa Belgiassa työskentelin suomalaisessa organisaatiossa kolmen vuoden ajan. Japanin naapurissa Kiinassa törmäsin miltei päivittäin kulttuurieroihin. Kulttuurierot ilmenevät kansana ja yksilönä. Kirjasta on tehty myös elokuva. Ollessani opiskelijavaihdossa elokuvaa katsottiin tunnilla.  Omistamani kappale kirjasta on juuri elokuvakannella. En ole täysin vakuuttunut kirjan suomennoksen nimestä.

Amélie Nothomb on syntynyt Etterbeekissä eli samassa kaupungissa kuin Tintin piirtäjä Hergé. Amélie asui lapsena Japanissa, sillä hänen isänsä oli Belgian ulkoministeriön diplomaatti. Kirjan Amélie tiedostaa edustavansa kotimaataan ja samalla toki länsimaita japanilaisen yrityskulttuurin pyörteissä.

Amélie ja Herran Tenshi saavat haukut, koska he tekivät yhteistyötä. Sisältö oli uskomattoman häpäisevä. Onnettomuustoveriani ja minua haukuttiin vaikka miksi: me olimme pettureita, nollia, käärmeitä, konnia ja – herjan huippu – individualisteja. Neiti Mori kanteli, koska Amélie oli edennyt nopeasti urallaan yrityksessä. Japanin kielen opiskelu vaatii melkoisen rupeaman. Amélien virhe on puhua japania väärässä paikassa. 

Japani on kiehtonut minua jo pitkään. Nousevan auringon maa, mieleenpainuva lippu, sotainen historia samuraineen ja kamikazelentäjineen. Kaukainen eksoottinen maa, jossa olisi varmasti mukava käydä. Aika monta vuotta siihen menikin, että pääsin Japaniin. Ensimmäistä kertaa kun poistuin Euroopasta, asettauduin Kiinaan, melkein kivenheitonpäähän Japanista. Tokiossakin tuli käytyä. 

Amélie päätyy lopulta yrityksen WC-tilojen päiväsiivoojaksi. Tässä yhteydessä Amélie muistelee Merry Christmas, Mr Lawrence -elokuvaa, josta oli kovasti pitänyt. Hän ottaa elokuvan esiin neiti Morin kanssa. Te ja minä, mehän olemme samalla lailla erilaiset kuin Ryuichi Sakamoto ja David Bowie. Itä ja länsi. Näennäisen ristiriidan takana on samaa molemminpuolista uteliaisuutta, samoja väärinkäsityksiä, jotka kätkevät todellisen yhteisymmärryksen halun. Neiti Mori ei jaa Amélin näkemyksiä.

Amélie nöyrästi kestää koko sopimuksensa ajan kommelluksia ja nöyryytyksiä. Hän irtisanoutuu japanilaiseen tyyliin jokaiselle esimiehelle asiansa esittäen.

Kirjan ensilukemisesta on minulla kulunut kaksikymmentä vuotta. Vasta näin myöhemmin ymmärrän kirjan kritiikin japanilaista yhteiskuntaa kohtaan. Tuolloin minulla ei ollut kokemusta organisaatiosta, jossa on monimutkainen hierarkia. Kirja on myös kirjoitettu ennen sosiaalista mediaa. Mietin, minkälaista keskustelua työntekijät kävisivät Améliesta sosiaalisessa mediassa. Kasvojen menetys ja itsemurha ovat teemoja, joita japanilaiseen kulttuuriin yhdistetään, niistä puhutaan kirjassakin.

 

Lainaukset kirjan sivuilta 30 ja 106

Nostalgia - mikä ihana tekosyy!

Kalasataman Vapaakaupungin olohuoneessa on kirjanvaihtohylly. Sieltä bongasin viikolla Mirkka, melkein 16 -yhteisniteen, joka kattaa Tuija Lehtisen Mirkka-sarjan kaksi ensimmäistä osaa Mirkka ja riparikesä sekä Mirkka, lukiolainen. 

Sarjan ensimmäinen osa on alunperin julkaistu vuonna 1987 eli kirja on aitoa kasaria. On jotenkin hellyyttävää, että kirjassa soitetaan lankapuhelimella, lähetetään kirjeitä ja kortteja. Ei ole tietokoneita, internetiä, sosiaalista mediaa eikä kännyköitä. 

Mirkka on perheen keskimmäinen. Hänellä on kaksi sisarta: vanhempi sisar Memma ja nuorempi sisar Masa, joka onkin sitten kirjan poikatyttö. Perhe on ehjä - Ahosten perheen elämä tuntuu varsin idylliseltä. 1990-luvun lamaankin on vielä aikaa...

Mirkka-sarjan kuusi ensimmäistä kirjaa kolmena yhteisniteenä. 

15-vuotiaan elämän eräänlainen käännekohta on rippileiri. Niin on Mirkallakin. Hän on samalla leirillä kuin naapuriin muuttanut Juuso. Myös Sepe ja Tumppi ovat entuudestaan tuttuja. Niinkään rippileirin uskonnollisesta puolesta ei juurikaan ole kirjoitettu mutta ripari taitaa edelleenkin olla tutustumista uusiin ihmisiin ja yhdessäoloa. Rippileirillä on myös vierailupäiviä, mitä en omasta riparista muista. 

Otavan sivuilla olevasta kirjailijaesittelystä selviää, että Tuija Lehtinen on ollut vapaa kirjailija vuodesta 1984. Yllätyin, että hänen teoksiaan on käännetty tanskaksi, ruotsiksi, saksaksi, viroksi ja japaniksi. Hän on ollut varsin tuottelias kirjailija - hän kirjoittaa niin nuorille kuin aikuisille. 

Mirkka-kirjat luokitellaan (ainakin pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmetissä) tyttökirjoiksi. Tässä kun yritän pähkiä, minkäikäinen olin, kun luin ensimmäisen Mirkka-kirjan, tulen tulokseen, että ennen omaa rippikouluani. Lähikirjastoni oli eräänä kesänä pitkään suljettuna ennen kuin uusi kirjasto avattiin. Muistan raahanneeni kirjastosta ison kasan luettavaa ennen taukoa - mielikuvani on, että näissä oli muutama Mirkka-kirja. 

Nostalgianälkä oli suurempi, kierrätyskeskuksesta mukaan tarttui vielä kaksi seuraavaa yhteisnidettä. Kirjahyllyssäni tosin olisi ennestään on ollut tarpeeksi luettavaa mutta näin tässä tuntuu usein käyvän. 

Lukemisesta

Facebookin kirpputorilla joku totesi ohimennen, ettei kukaan lue enää kirjoja. Olen asiasta eri mieltä. Itselläni on vihdoin ihan oikea kirjahylly, joka pullistelee kirjoista. Laskin joskus huvikseni, että kirjojen lukeminen kestäisi lukutahdillani viisi tai kuusi vuotta. Laskennan jälkeen kirjojen määrä on kasvanut, eikä luettujen kirjojen määrä ole oleellisesti kasvanut. 

Pääkaupunkiseudun kierrätyskeskuksen myymälöissä kirjat ovat edullisia, suurin osa englanninkielisistä pokkareista maksaa puoli euroa. Lisäksi ilmaishyllystä on tarttunut yksi, jos toinenkin teos. Helsingin Kampin kauppakeskuksen suutarin edessä oli pitkään kirjanvaihtohylly, joka nyt sitten koronan vuoksi on ollut poissa käytöstä.

Minulle luettiin pienenä satuja. Myös punaiset satukasetit olivat kovassa käytössä. Lukuinto on vuosien varrella vaihdellut. Aina suomenkielisiä (tai englanninkielisiä) kirjoja ei ole ollut niin helposti kädenulottuvilla. Äänikirjoihin en ole kiintynyt enkä niinkään sähköisiin kirjoihin. Joitakin äänikirjoja kuunnellessa olen nukahtanut mutta esimerkiksi You-jeong Jeongin Piruparka alkoi niin pysäyttävästi, että uneen en ainakaan vaipunut. Paavo Kerosuo on tässä lukijana.

Välillä on vaikea keskittyä. Lukemisen ohella tulee välillä tuijotettua puhelinta, syötyä tai muuten vain pääpaino ei ole lukemisella. Ennen koronaa tuli matkustaessa luettua paljon, sillä lento- tai junamatkalla ei välttämättä ole muuta tekemistä kuin lukea. Tosin pitkillä lentomatkoilla mielelläni katson elokuvia. Joitakin kirjoja lukee väkisin loppuun, jotkut kirjat tuntuvat loppuvan kesken. 

Lukemalla voi kartoittaa omaa sanavarastoa, enkä nyt tarkoita vain vieraskielisiä kirjoja lukiessa. Näin korona-aikaan pääsee turvallisesti matkustamaan niin todellisiin kuin kuvitteellisiin paikkoihin.

Toki paperikirjat kiertävät tätä nykyä pelottavan nopeasti uutuushyllystä alekoriin. Mutta onko kierrätyskeskuksen kierrätyshylly uhka vai mahdollisuus? Sitä kun ei tiedä, milloin uusi lempikirja tupsahtaa hyppysiini.

Kirjoittamisesta

Yläasteella suurin osa valinnaisainekiintiöstä meni kielten opiskeluun (ranska JA saksa, B2-kielinä) mutta kuitenkin muutamia muita valinnaisaineita oli, kuten luova kirjoittaminen. En tosin muista, että äidinkielen opettajamme luovan kirjoittamisen tunnit olisivat poikenneet tavallisista äidinkielen tunneista. Saimme käsinkirjoitetun monisteen, jossa oli enemmän tai vähemmän inspiroivia otsikoita, joiden innoittamina saattoi kirjoittaa omia kirjoituksiaan. Ne palautettiin opettajalle ja niistä sai arvosanan. En muista, että mitään erityisiä luentoja olisi luovasta kirjoittamisesta ollut. Toisaalta peruskouluvuosistani alkaa olla sen verran paljon aikaa. Vielä muistan opettajan nimen ja hänen villaliivinsä.

Lukiossakin olin luovan kirjoittamisen kurssilla. Sen jälkeen olen lähinnä kirjoittanut pöytälaatikkoon. Nyttemmin pöytälaatikko on muuttunut sähköiseksi, esim. blogikirjoituksillani tai Wattpad-kirjoituksillani ei ole yleisöä, koska niitä pitäisi aktiivisesti jakaa somessa. Siihen en ole lähtenyt.

Hiljattain sain valmiiksi ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyön, mistä ohjaava opettaja antoi palautetta suullisesti seminaarissa. Hän kutsui työtäni kelvolliseksi. Opinnot on nyt saatu valmiiksi, se on pääasia mutta vähän jäi kaivelemaan tuo sana. Kirjallinen palaute oli asiallista. Työtä tehdessäni huomasin, etten ole erityisen järjestelmällinen kirjoittaja. Ohjaava opettaja näki työstövaiheessa ”yritän saada sivumäärän täyteen” -sepustuksen läpi ja kutsui joitakin tekstiosia löysäksi kirjoittamiseksi, mikä ei kuulu tieteellisen kirjoittamiseen.

Päiväkirjaakin olen kirjoittanut. Niin vaivaannuttavaakin se joskus onkin lukea jotakin, mitä on rippikouluikäisenä riipustellut, on vihot säilytettävä. Ei muiden käyttöön, ei tietenkään. Sitten kun sen aika tulee, pitää ne hävittää. Välillä on ollut ihan hauskaa katsoa, mitä noin vuosi sitten tein tähän samaan aikaan. Kaikkea en kirjoita. Saattaa mennä viikkoja, etten raapustele mitään muistiin.

En tavoittele suurta yleisöä. Ei ole minun tehtävä valaista koko huonetta keskustelulla.

Paikkakuntadekkarit

Heikki Valkaman gastrodekkarit Pallokala, Laserjuuri ja Tulikukka vievät Japaniin. Ensimmäisessä kirjassa Pallokala ollaan Tokiossa. Suomalaiskokki Riku Mäki osallistuu kokkikisaan, joka muuttuukin murhamysteriiksi. 

Sujata Masseyn Rei Shimura -dekkareissa ollaan myös Japanissa, vaikka pääosan Rei onkin amerikkalainen, jolla on japanilaiset sukujuuret isän puolelta. 

Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -dekkareissa ollaan Botswanassa. Rikokset ovat varsin pieniä, aina on aikaa juoda teetä ja keskustella. Lämminhenkinen kirjasarja, jonka lukemisesta tulee hyvä mieli. Kirjojen pohjalta tehty myös televisiosarja. 

Ian Rankinin komisario John Rebus tuo Edinburghin nurjan puolen esille. Tästäkin on tehty tv-sarja. 

Colin Dexterin Ylikomisario Morse -sarjan kirjoissa ruumiita riittää Oxfordissa. Sarjan pohjalta tehty sarja on esitetty YLEllä useampaan kertaan ja sillä on kaksi spin off -tv-sarjaa Ylikomisario Lewis ja Nuori Morse. Sarjat ovat syy, miksi olen käynyt Oxfordissa. 

Kanadalaisia sarjoja!

L'Académie eli Yle Areenan käännöksenä Tyttölukio on kanadalainen TV-sarja, jossa seurataan kolmen tytön Agathen, Wendyn ja Marien ihmissuhdesoppaa yksityiskoulumaailmassa. Sarja on kuvattu Montréalissa, Québecissä. Enpä olisi ajattelut katsovani teinisarjaa mutta jotenkin 20-minuutin pätkät * 20 oli katsottu. Sarjaa on tehty myös kolmas kausi mutta sitä ei vielä ole saatavilla. 

Quebecin ranska kuulostaa erilaiselta kuin mitä olen Ranskassa tai Belgiassa tottunut kuulemaan. Paljon viljellään - kuten toki suomessakin - englanninkielisiä ilmaisuja. R-kirjain kuulostaa aivan toiselta. 

Muita kanadalaisia tv-sarjoja, joita olen joskus seurannut: 

Da Vincin murhatutkimukset Rikossarja, jossa ratkotaan rikoksia Vancouverissa. 

Chicagon Ratsupoliisi  Kanadalainen ratsupoliisi ratkoo rikoksia Chigacossa paikallisten kollegoiden ja Diefenbaker-koiran kanssa. 

Emelie ja Blanche 1900-luvun vaihteeseen sijoittuvat draamasarjat. 

Anna ystävämme ja Anne with an E  Lucy Maud Montgomeryn klassikkokirjoihin perustuvat tv-sarjat. Ensinmainittu 1990-luvulta ja jälkimmäinen parin vuoden takaa. Moni on käynyt Prinssi Edvardin saarella kirjojen tai sarjojen innoittamana. 

Lisäys 9.4.2021: Yle Areenaan ilmestyi Tyttölukion kolmas kausi. Yle esitti Anne with an E -sarjan nimellä Anna, a lopussa. Ikävä kyllä sen jaksot katosivat Areenasta viikon kuluttua. Toki myös monia amerikkalaisia sarjoja on kuvattu Kanadassa, kuten esimerkiksi nyt jo päättynyttä Supernatural-sarjaa on kuvattu Vancouverissa.