Teos, joka muutti minua - Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (2001)

Teos, joka muutti minua

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (2001)

Ranskankielinen alkuteos julkaistu vuonna 1999.

 

 

Opiskelun tauottua hetkeksi minulla oli työn ohella vihdoin aikaa lukea niitä kirjoja, joita halusin lukea. Luin siihen mennessä ilmestyneet Harry Potter -romaanit sekä vihreäkantisen Nöyrin palvelijanne -romaanin. Sen ranskankielinen nimi Stupeur et tremblements tarkoittaa hämmennystä ja värinää. Kirjan Amélie kohtaa japanilaisen yrityskulttuurin ja törmää muun muassa kulttuurieroihin Belgia ja Japani -akselilla. Amélien urakehitys on käänteinen yhden virheen vuoksi. Oman työurani alkupään tehtävät eivät olleet kovin hohdokkaita. Erityinen inhokkini oli sinappipurkkien täyttäminen isosta purkista pienempään. Tunsin yhteenkuuluvuutta Amélien kanssa.

Amélie alkaa kehitellä itselleen tehtäviä. Postinjakaminen osoittautuu huonoksi valinnaksi, sillä se tehtävä kuuluu jollekulle muulle. Sen sijaan hän alkaa laittaa paperikalentereita ajan tasalle. Kirjassa kuvataan 1990-luvun alkua. Joitakin työtehtäviä Amélielle sentään vielä uskotaan, kuten valokopiointi, mutta hän ei saa käyttää siinä syöttölevyä. Amélie ottaa nöyrästi uudet työtehtävänsä vastaan, mutta ajatuksissaan kapinoi järjettömyyttä vastaan. Jo kirjan etusivulta jutun juuri käy selville: japanilainen yrityskulttuuri on hierarkkinen. Käskytysketju huipulta pohjalle on Herra Haneda – Herra Omochi – Herra Saito – neiti Mori – Amélie.

Olen viettänyt pitempiä aikoja ulkomailla kolmesti. Ranskassa olin opiskelijavaihdossa. Amélie Nothombin kotimaassa Belgiassa työskentelin suomalaisessa organisaatiossa kolmen vuoden ajan. Japanin naapurissa Kiinassa törmäsin miltei päivittäin kulttuurieroihin. Kulttuurierot ilmenevät kansana ja yksilönä. Kirjasta on tehty myös elokuva. Ollessani opiskelijavaihdossa elokuvaa katsottiin tunnilla.  Omistamani kappale kirjasta on juuri elokuvakannella. En ole täysin vakuuttunut kirjan suomennoksen nimestä.

Amélie Nothomb on syntynyt Etterbeekissä eli samassa kaupungissa kuin Tintin piirtäjä Hergé. Amélie asui lapsena Japanissa, sillä hänen isänsä oli Belgian ulkoministeriön diplomaatti. Kirjan Amélie tiedostaa edustavansa kotimaataan ja samalla toki länsimaita japanilaisen yrityskulttuurin pyörteissä.

Amélie ja Herran Tenshi saavat haukut, koska he tekivät yhteistyötä. Sisältö oli uskomattoman häpäisevä. Onnettomuustoveriani ja minua haukuttiin vaikka miksi: me olimme pettureita, nollia, käärmeitä, konnia ja – herjan huippu – individualisteja. Neiti Mori kanteli, koska Amélie oli edennyt nopeasti urallaan yrityksessä. Japanin kielen opiskelu vaatii melkoisen rupeaman. Amélien virhe on puhua japania väärässä paikassa. 

Japani on kiehtonut minua jo pitkään. Nousevan auringon maa, mieleenpainuva lippu, sotainen historia samuraineen ja kamikazelentäjineen. Kaukainen eksoottinen maa, jossa olisi varmasti mukava käydä. Aika monta vuotta siihen menikin, että pääsin Japaniin. Ensimmäistä kertaa kun poistuin Euroopasta, asettauduin Kiinaan, melkein kivenheitonpäähän Japanista. Tokiossakin tuli käytyä. 

Amélie päätyy lopulta yrityksen WC-tilojen päiväsiivoojaksi. Tässä yhteydessä Amélie muistelee Merry Christmas, Mr Lawrence -elokuvaa, josta oli kovasti pitänyt. Hän ottaa elokuvan esiin neiti Morin kanssa. Te ja minä, mehän olemme samalla lailla erilaiset kuin Ryuichi Sakamoto ja David Bowie. Itä ja länsi. Näennäisen ristiriidan takana on samaa molemminpuolista uteliaisuutta, samoja väärinkäsityksiä, jotka kätkevät todellisen yhteisymmärryksen halun. Neiti Mori ei jaa Amélin näkemyksiä.

Amélie nöyrästi kestää koko sopimuksensa ajan kommelluksia ja nöyryytyksiä. Hän irtisanoutuu japanilaiseen tyyliin jokaiselle esimiehelle asiansa esittäen.

Kirjan ensilukemisesta on minulla kulunut kaksikymmentä vuotta. Vasta näin myöhemmin ymmärrän kirjan kritiikin japanilaista yhteiskuntaa kohtaan. Tuolloin minulla ei ollut kokemusta organisaatiosta, jossa on monimutkainen hierarkia. Kirja on myös kirjoitettu ennen sosiaalista mediaa. Mietin, minkälaista keskustelua työntekijät kävisivät Améliesta sosiaalisessa mediassa. Kasvojen menetys ja itsemurha ovat teemoja, joita japanilaiseen kulttuuriin yhdistetään, niistä puhutaan kirjassakin.

 

Lainaukset kirjan sivuilta 30 ja 106

Tokion pitkä viikonloppu

Muuttaessani Kiinaan mielestäni tiesin enemmän Japanista kuin uudesta kotipaikastani, vaikka kummassakaan maassa en ollut koskaan käynyt. Ensimmäisen kerran astuin jalallani Japaniin, kun kävin Nahassa, Okinawan prefektuurin pääkaupungissa. Nyt vuorossa oli Tokio. 

Lensin Pekingistä Tokioon Hanedan lentokentälle Japan Airlinesin siivin. Voin suositella lämpimästi. Ruokaa sai kolmen tunnin lennolla, matkustamohenkilökunta oli äärimmäisen ystävällinen. 

Suomen kansalainen pääsee Japaniin alle 90 päivän turistimatkalle ilman viisumia, toisin kuin esimerkiksi Kiinaan. Aina kuitenkin kannattaa tarkastaa määränpäänsä suurlähetystön sivuilta maahantuloon liityvät asiat. 

Maahantulomuodollisuudet veivät oman aikansa lentokentälle mutta pian olin kollegalta lainatun Tokion matkakortin kanssa lataamassa rahaa kortille ja sitten jo laiturilla odottamassa junaa kaupunkiin. Google Maps auttaa hyvin perille mutta kaikialla ei ole toimivaa wifiä, joten matkan aikana käytin välillä ihan perinteistä metrokarttaa, joka tämänkokoisessa kaupungissa vaikuttaa varsin monimutkaiselta ensisilmäisyllä. 

Heitin kamat hotellille ja sitten lähdin kohti seikkailuja. Ensimmäisenä seikkailin Asakusaan katsomaan Senso-temppeliä ja perinteistä shoppailukatua. Sieltä jatkoin Uenon puistoon. 

Seuraavana päivänä aloitin Keisarillisen palatsin puutarhan kautta Ginzan shoppailukaduille ja sieltä edelleen Meiji-temppeliin (Harajuku-asemalta lyhyt kävelymatka). Takeshita dori -shoppailukatu oli niin täynnä kuin mitä kollegani oli varoitellut. Osalla turisteista oli oikein alueen kaupat kartalla. Omotesando-alueella kävin Tintti-kaupassa ostoksilla. Marimekon myymäläkin löytyi vahingossa. 

Meiji-temppelille menossa

Kolmantena päivänä lähdin rohkeasti kollegan vinkkaamaan (ja Japan Aeirlinesin lehdessä mainittuun) Kichijojiin, jonne pääsee melko kätevästi Shinjukun asemalta. Laiturilla asemat oli ilmoitettu vain japaniksi, joten piti junayhtiön työntekijöiltä tarkistaa, millä junalla pääsee. Inoskashira-puisto on kirsikankukinnan aikaan suosittu. Kichijojissa on paljon pikkukauppoja, muun muassa törmäsin vaatekauppaan, jonka nimi oli "Otan tämän". Uniqlon myymälä oli melko iso eikä läheskään niin ruuhkaisa kuin Ginzan jätti-Uniqlo. Ostin Flying Tiger -myymälästä pari kivaa kangaskassia - muutenkin tanskalaisen ketjun valikoima poikkesi vähän siitä, mihin olen Euroopassa tottunut. Shinjukulle palattuani oli ihan pakko käydä Kinokuniyan myymälässä, mistä mukaani lähti kolme kirjaa. Kirjakaupasta jatkoin kävelysiltaa pitkin Tokyu Handsin myymälä - muun muassa toimistotarvikkeita, monta kerrosta kaikkea hyödyllistä!

Inokashira-puisto

Shinjukusta suuntasin vielä Roppongi Hillisiin ja sieltä palattuani hotelliin tallustelin sitten vielä Rikugien-puutarhaan, joka oli lähellä hotelliani. 300 jenin hintaan pääsi ihastelemaan kirsikankukkia. 

Viimeisenä päivänä alkoi vähän jo matkanteko painaa eikä sitten oikein mitään erityistä tullut tehtyä. 

Japanilaiset ovat äärimmäisen ystävällisiä. Kaikki eivät mielellään puhu englantia, mutta saattavat sitä hyvinkin ymmärtää. Julkisissa liikennevälineissä on hyvä pitää matkapuhelin äänettömällä eikä kailottaa puhelimeen kaikkien kuullen. Japanissa ajetaan väärällä eli vasemmalla puolella tietä, mikä tulee myös muistaa sokkeloisissa metrokäytävillä, ettei kulje itse väärällä puolella. Usein tosin asemilla oli selkeästi merkitty, kummalta puolelta mennään ylös tai alas. 

Kerrassaan mukava reissu ja lähtisin heti uudelleen. Aiemmin jo mainittujen tuliaisten lisäksi ostin Uniqlosta pari Muumi-t-paitaa sekä ruokakaupoista erimakuisia KitKateja. Paljon oli pieniä ruokakauppoja (7eleven sekä FamilyMart), jos kaipaa isompaa kauppaa ja laajempaa valikoimaa kannattaa tutkia etukäteen. Itse sattumalta törmäsin Seiyu-nimiseen kauppaan, jossa oli laajempi valikoima. 

Korea-innostus alkoi matkan jälkeen

Helmikuussa 2018 oli suht suuri talviurheilutapahtuma Etelä-Koreassa, joten kollegan kanssa päätimme piipahtaa siellä. Olympialaisten takia en koskaan olisi uskonut lähteväni matkaan mutta Gangneungissa tuli käytyä. Matkaa en kadu, sillä Soulista junalla matkustaminen oli todella helppoa - Kiinaan verrattuna ainakin; kymmenen kuukauden jälkeenkin en ole poistunut Pekingistä kuin lentäen. Soulille jäi harmillisen vähän aikaa mutta vielä tässä ehtii pyrähtää sinne uudelleen. 

Koreasta jäi mieleen sananvapaus ja kokoontumisvapaus - puoli vuotta Kiinassa jättää jälkensä. Ensimmäinen paikallinen ihminen, joka lähestyi meitä Soulissa, oli yhden miehen mielenosoitus, joka halusi ilmaista tyytymättömyyteensä maansa presidenttiä kohtaan. 

Kuningas Sejongin patsas. Gwanghwamun-aukio, Soul

Ainoa varsinainen nähtävyys, jossa kävimme oli Gyeongbokgung-palatsi, joka on Joseon-dynastian pääasiallinen kuninkaanlinna. Muuten shoppailimme muun muassa korealaista kosmetiikkaa ja englanninkielistä kirjallisuutta Kyobo-kirjakaupasta. Joskin ostamani Suki Kimin The Interpreter odottaa edelleen hyllyssä vuoroaan.

Gyeongbokgung-palatsi

 

Toukokuussa 2018 ystäväni oli käymässä luonani ja löysin korealaisen KBS World -kanavan, joka tarjoaa korealaista TV-ohjelmaa englanniksi tekstitettynä. En muista, olenko koskaan katsonut yhtään korealaista elokuvaa mutta yhden jakson perusteella hurahdin korealaiseen romanttis-historialliseen sarjaan. Naisnäyttelijän kultakalaeleistä ja muutenkin hienoisesta ylinäyttelystä huolimatta. Ja onneksi on YouTube, josta pystyi katsomaan ensin jakson jälkeen tulevat jaksot ja sitten kauden ensimmäiset jaksot. Puvustus on mielenkiintoinen, sarjaa katsoessa ymmärrän paremmin, miksi (aasialais)turistit haluavat vuokrata korealaisia perinneasuja ja kiertää palatsia talvipakkasessa ne yllään.

Turistit vuokrapuvuissa

Nuorempana olin kiinnostuneempi enemmän Japanista. Haaveilin matkasta Tokioon. Ensimmäinen Aasian kohteeni oli kuitenkin Kiina. Pekingissä on Korean kulttuurikeskus, joten ehkä on hyvä jossakin vaiheessa käydä katsastamassa se. Kiinan opettajani Brysselissä kertoi, että japanin opinnoista olisi ollut apua (mandariini)kiinan opinnoissa mutta korean merkistö (hangul) näyttää varsin erikoiselta. Ilmeisesti numeroitakin pitää opetella kahdet (kiinalais-korealaiset ja korealaiset).

Karvinen korealaistyyliin, bongattu Pekingistä