Nostalgia - mikä ihana tekosyy!

Kalasataman Vapaakaupungin olohuoneessa on kirjanvaihtohylly. Sieltä bongasin viikolla Mirkka, melkein 16 -yhteisniteen, joka kattaa Tuija Lehtisen Mirkka-sarjan kaksi ensimmäistä osaa Mirkka ja riparikesä sekä Mirkka, lukiolainen. 

Sarjan ensimmäinen osa on alunperin julkaistu vuonna 1987 eli kirja on aitoa kasaria. On jotenkin hellyyttävää, että kirjassa soitetaan lankapuhelimella, lähetetään kirjeitä ja kortteja. Ei ole tietokoneita, internetiä, sosiaalista mediaa eikä kännyköitä. 

Mirkka on perheen keskimmäinen. Hänellä on kaksi sisarta: vanhempi sisar Memma ja nuorempi sisar Masa, joka onkin sitten kirjan poikatyttö. Perhe on ehjä - Ahosten perheen elämä tuntuu varsin idylliseltä. 1990-luvun lamaankin on vielä aikaa...

Mirkka-sarjan kuusi ensimmäistä kirjaa kolmena yhteisniteenä. 

15-vuotiaan elämän eräänlainen käännekohta on rippileiri. Niin on Mirkallakin. Hän on samalla leirillä kuin naapuriin muuttanut Juuso. Myös Sepe ja Tumppi ovat entuudestaan tuttuja. Niinkään rippileirin uskonnollisesta puolesta ei juurikaan ole kirjoitettu mutta ripari taitaa edelleenkin olla tutustumista uusiin ihmisiin ja yhdessäoloa. Rippileirillä on myös vierailupäiviä, mitä en omasta riparista muista. 

Otavan sivuilla olevasta kirjailijaesittelystä selviää, että Tuija Lehtinen on ollut vapaa kirjailija vuodesta 1984. Yllätyin, että hänen teoksiaan on käännetty tanskaksi, ruotsiksi, saksaksi, viroksi ja japaniksi. Hän on ollut varsin tuottelias kirjailija - hän kirjoittaa niin nuorille kuin aikuisille. 

Mirkka-kirjat luokitellaan (ainakin pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmetissä) tyttökirjoiksi. Tässä kun yritän pähkiä, minkäikäinen olin, kun luin ensimmäisen Mirkka-kirjan, tulen tulokseen, että ennen omaa rippikouluani. Lähikirjastoni oli eräänä kesänä pitkään suljettuna ennen kuin uusi kirjasto avattiin. Muistan raahanneeni kirjastosta ison kasan luettavaa ennen taukoa - mielikuvani on, että näissä oli muutama Mirkka-kirja. 

Nostalgianälkä oli suurempi, kierrätyskeskuksesta mukaan tarttui vielä kaksi seuraavaa yhteisnidettä. Kirjahyllyssäni tosin olisi ennestään on ollut tarpeeksi luettavaa mutta näin tässä tuntuu usein käyvän. 

Lukemisesta

Facebookin kirpputorilla joku totesi ohimennen, ettei kukaan lue enää kirjoja. Olen asiasta eri mieltä. Itselläni on vihdoin ihan oikea kirjahylly, joka pullistelee kirjoista. Laskin joskus huvikseni, että kirjojen lukeminen kestäisi lukutahdillani viisi tai kuusi vuotta. Laskennan jälkeen kirjojen määrä on kasvanut, eikä luettujen kirjojen määrä ole oleellisesti kasvanut. 

Pääkaupunkiseudun kierrätyskeskuksen myymälöissä kirjat ovat edullisia, suurin osa englanninkielisistä pokkareista maksaa puoli euroa. Lisäksi ilmaishyllystä on tarttunut yksi, jos toinenkin teos. Helsingin Kampin kauppakeskuksen suutarin edessä oli pitkään kirjanvaihtohylly, joka nyt sitten koronan vuoksi on ollut poissa käytöstä.

Minulle luettiin pienenä satuja. Myös punaiset satukasetit olivat kovassa käytössä. Lukuinto on vuosien varrella vaihdellut. Aina suomenkielisiä (tai englanninkielisiä) kirjoja ei ole ollut niin helposti kädenulottuvilla. Äänikirjoihin en ole kiintynyt enkä niinkään sähköisiin kirjoihin. Joitakin äänikirjoja kuunnellessa olen nukahtanut mutta esimerkiksi You-jeong Jeongin Piruparka alkoi niin pysäyttävästi, että uneen en ainakaan vaipunut. Paavo Kerosuo on tässä lukijana.

Välillä on vaikea keskittyä. Lukemisen ohella tulee välillä tuijotettua puhelinta, syötyä tai muuten vain pääpaino ei ole lukemisella. Ennen koronaa tuli matkustaessa luettua paljon, sillä lento- tai junamatkalla ei välttämättä ole muuta tekemistä kuin lukea. Tosin pitkillä lentomatkoilla mielelläni katson elokuvia. Joitakin kirjoja lukee väkisin loppuun, jotkut kirjat tuntuvat loppuvan kesken. 

Lukemalla voi kartoittaa omaa sanavarastoa, enkä nyt tarkoita vain vieraskielisiä kirjoja lukiessa. Näin korona-aikaan pääsee turvallisesti matkustamaan niin todellisiin kuin kuvitteellisiin paikkoihin.

Toki paperikirjat kiertävät tätä nykyä pelottavan nopeasti uutuushyllystä alekoriin. Mutta onko kierrätyskeskuksen kierrätyshylly uhka vai mahdollisuus? Sitä kun ei tiedä, milloin uusi lempikirja tupsahtaa hyppysiini.

Kirjoittamisesta

Yläasteella suurin osa valinnaisainekiintiöstä meni kielten opiskeluun (ranska JA saksa, B2-kielinä) mutta kuitenkin muutamia muita valinnaisaineita oli, kuten luova kirjoittaminen. En tosin muista, että äidinkielen opettajamme luovan kirjoittamisen tunnit olisivat poikenneet tavallisista äidinkielen tunneista. Saimme käsinkirjoitetun monisteen, jossa oli enemmän tai vähemmän inspiroivia otsikoita, joiden innoittamina saattoi kirjoittaa omia kirjoituksiaan. Ne palautettiin opettajalle ja niistä sai arvosanan. En muista, että mitään erityisiä luentoja olisi luovasta kirjoittamisesta ollut. Toisaalta peruskouluvuosistani alkaa olla sen verran paljon aikaa. Vielä muistan opettajan nimen ja hänen villaliivinsä.

Lukiossakin olin luovan kirjoittamisen kurssilla. Sen jälkeen olen lähinnä kirjoittanut pöytälaatikkoon. Nyttemmin pöytälaatikko on muuttunut sähköiseksi, esim. blogikirjoituksillani tai Wattpad-kirjoituksillani ei ole yleisöä, koska niitä pitäisi aktiivisesti jakaa somessa. Siihen en ole lähtenyt.

Hiljattain sain valmiiksi ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyön, mistä ohjaava opettaja antoi palautetta suullisesti seminaarissa. Hän kutsui työtäni kelvolliseksi. Opinnot on nyt saatu valmiiksi, se on pääasia mutta vähän jäi kaivelemaan tuo sana. Kirjallinen palaute oli asiallista. Työtä tehdessäni huomasin, etten ole erityisen järjestelmällinen kirjoittaja. Ohjaava opettaja näki työstövaiheessa ”yritän saada sivumäärän täyteen” -sepustuksen läpi ja kutsui joitakin tekstiosia löysäksi kirjoittamiseksi, mikä ei kuulu tieteellisen kirjoittamiseen.

Päiväkirjaakin olen kirjoittanut. Niin vaivaannuttavaakin se joskus onkin lukea jotakin, mitä on rippikouluikäisenä riipustellut, on vihot säilytettävä. Ei muiden käyttöön, ei tietenkään. Sitten kun sen aika tulee, pitää ne hävittää. Välillä on ollut ihan hauskaa katsoa, mitä noin vuosi sitten tein tähän samaan aikaan. Kaikkea en kirjoita. Saattaa mennä viikkoja, etten raapustele mitään muistiin.

En tavoittele suurta yleisöä. Ei ole minun tehtävä valaista koko huonetta keskustelulla.