Teos, joka muutti minua
Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (2001)
Ranskankielinen alkuteos julkaistu vuonna
1999.
Opiskelun tauottua
hetkeksi minulla oli työn ohella vihdoin aikaa lukea niitä kirjoja, joita
halusin lukea. Luin siihen mennessä ilmestyneet Harry Potter -romaanit sekä
vihreäkantisen Nöyrin palvelijanne
-romaanin. Sen ranskankielinen nimi Stupeur et tremblements tarkoittaa
hämmennystä ja värinää. Kirjan Amélie kohtaa japanilaisen yrityskulttuurin ja
törmää muun muassa kulttuurieroihin Belgia ja Japani -akselilla. Amélien
urakehitys on käänteinen yhden virheen vuoksi. Oman työurani alkupään tehtävät
eivät olleet kovin hohdokkaita. Erityinen inhokkini oli sinappipurkkien
täyttäminen isosta purkista pienempään. Tunsin yhteenkuuluvuutta Amélien
kanssa.
Amélie alkaa kehitellä itselleen tehtäviä. Postinjakaminen osoittautuu
huonoksi valinnaksi, sillä se tehtävä kuuluu jollekulle muulle. Sen sijaan hän
alkaa laittaa paperikalentereita ajan tasalle. Kirjassa kuvataan 1990-luvun
alkua. Joitakin työtehtäviä Amélielle sentään vielä uskotaan, kuten
valokopiointi, mutta hän ei saa käyttää siinä syöttölevyä. Amélie ottaa
nöyrästi uudet työtehtävänsä vastaan, mutta ajatuksissaan kapinoi
järjettömyyttä vastaan. Jo kirjan etusivulta jutun juuri käy selville:
japanilainen yrityskulttuuri on hierarkkinen. Käskytysketju huipulta pohjalle
on Herra Haneda – Herra Omochi – Herra Saito – neiti Mori – Amélie.
Olen viettänyt pitempiä aikoja ulkomailla kolmesti. Ranskassa olin
opiskelijavaihdossa. Amélie Nothombin kotimaassa Belgiassa työskentelin
suomalaisessa organisaatiossa kolmen vuoden ajan. Japanin naapurissa Kiinassa
törmäsin miltei päivittäin kulttuurieroihin. Kulttuurierot ilmenevät kansana ja
yksilönä. Kirjasta on tehty myös elokuva. Ollessani opiskelijavaihdossa
elokuvaa katsottiin tunnilla. Omistamani
kappale kirjasta on juuri elokuvakannella. En ole täysin vakuuttunut kirjan
suomennoksen nimestä.
Amélie Nothomb on syntynyt Etterbeekissä eli samassa kaupungissa kuin
Tintin piirtäjä Hergé. Amélie asui lapsena Japanissa, sillä hänen isänsä oli
Belgian ulkoministeriön diplomaatti. Kirjan Amélie tiedostaa edustavansa
kotimaataan ja samalla toki länsimaita japanilaisen yrityskulttuurin
pyörteissä.
Amélie ja Herran Tenshi saavat haukut, koska he tekivät yhteistyötä. Sisältö oli uskomattoman häpäisevä.
Onnettomuustoveriani ja minua haukuttiin vaikka miksi: me olimme pettureita,
nollia, käärmeitä, konnia ja – herjan huippu – individualisteja. Neiti Mori
kanteli, koska Amélie oli edennyt nopeasti urallaan yrityksessä. Japanin kielen
opiskelu vaatii melkoisen rupeaman. Amélien virhe on puhua japania väärässä
paikassa.
Japani on kiehtonut minua jo pitkään. Nousevan auringon maa, mieleenpainuva
lippu, sotainen historia samuraineen ja kamikazelentäjineen. Kaukainen
eksoottinen maa, jossa olisi varmasti mukava käydä. Aika monta vuotta siihen
menikin, että pääsin Japaniin. Ensimmäistä kertaa kun poistuin Euroopasta,
asettauduin Kiinaan, melkein kivenheitonpäähän Japanista. Tokiossakin tuli käytyä.
Amélie päätyy lopulta yrityksen WC-tilojen päiväsiivoojaksi. Tässä
yhteydessä Amélie muistelee Merry Christmas, Mr Lawrence -elokuvaa, josta oli
kovasti pitänyt. Hän ottaa elokuvan esiin neiti Morin kanssa. Te ja minä, mehän olemme samalla lailla
erilaiset kuin Ryuichi Sakamoto ja David Bowie. Itä ja länsi. Näennäisen
ristiriidan takana on samaa molemminpuolista uteliaisuutta, samoja
väärinkäsityksiä, jotka kätkevät todellisen yhteisymmärryksen halun. Neiti
Mori ei jaa Amélin näkemyksiä.
Amélie nöyrästi kestää koko sopimuksensa ajan kommelluksia ja nöyryytyksiä.
Hän irtisanoutuu japanilaiseen tyyliin jokaiselle esimiehelle asiansa esittäen.
Kirjan ensilukemisesta on minulla kulunut kaksikymmentä vuotta. Vasta näin
myöhemmin ymmärrän kirjan kritiikin japanilaista yhteiskuntaa kohtaan. Tuolloin
minulla ei ollut kokemusta organisaatiosta, jossa on monimutkainen hierarkia.
Kirja on myös kirjoitettu ennen sosiaalista mediaa. Mietin, minkälaista
keskustelua työntekijät kävisivät Améliesta sosiaalisessa mediassa. Kasvojen
menetys ja itsemurha ovat teemoja, joita japanilaiseen kulttuuriin yhdistetään,
niistä puhutaan kirjassakin.
Lainaukset kirjan sivuilta 30 ja 106
